Ensimmäisen päivän saalis, tasan 1667 sanaa. Muina päivinä en taida saada läheskään yhtä paljon.

 

Kellon soitto kajahti, ja nuoret keräsivät nopeasti tavaransa. Vaikka kouluvuosi oli vasta alkanut, suurin osa oppilaista oli jo väsynyt kouluun aikaisten herätysten takia.

Yhdeksännen luokan oppilaat kävivät viemässä ylimääräiset kirjansa lokeroihinsa, ja suuntasivat sitten kukin omaan suuntaansa.

Chall Frosett ei pitänyt mitään kiirettä. Hänellä ei ollut mitään hinkua päästä viikonlopuksi kotiin, toisin kuin muilla ikätovereillaan.

Hän laittoi kirjoja kuin hidastettuna lokeroonsa, ja sulki oven. Nostettuaan repun selkäänsä hän avasi koulun ulko-oven ja astui ulos raikkaaseen syysilmaan.

Gordelian kaupunki oli pieni ja hiljainen paikka. Puistojen ja metsien kaupunki, kuten usein sanottiin. Suurkaupunkeja ei ollut lähimaillakaan.

Chall ei suunnannut kotiinsa, vaan lempimetsäänsä, jossa hän kävi melkein joka päivä. Metsä sijaitsi aivan toisessa suunnassa kuin hänen kotinsa, mutta Chall ei välittänyt, vaikka kävelymatka suureni runsaasti. Kukaan muu ei käynyt siinä metsässä. Mitään näkyvää syytä siihen ei kuitenkaan ollut. Metsä oli kaunis, täynnä koivuja, leppiä, haapoja, jotka havisivat vähässäkin tuulessa.

Havupuita ei juurikaan ollut.

Syksyisin siellä oli kaunista, kun kirjavat lehdet tipahtelivat puista ja lentelivät ympäriinsä. Challilla oli oma tietty paikkansa, johon hän yleensä istuutui katselemaan metsää, ja joskus tekemään läksyjä.

Tälläkin kertaa Chall suunnisti tuolle paikalle, pienen mäen korkeimmalle kohdalle, ja istuutui suuren kiven päälle. Läksyjä ei sillä kertaa ollut yhtään, joten hän vain tuijotti eteensä, katseli lehtien lentoa, kuten tavallisesti, ajattelematta mitään.

Tällä kertaa jokin kuitenkin rikkoi lumouksen. Chall huomasi mäen juurella jotain, jonka kimallus heijastui auringonvalosta.

Chall pomppasi ensitöikseen ylös kiveltä, ja laskeutui esineen viereen.

Hän nosti sen hitaasti ylös maasta, ja tarkasteli sitä varovasti.

Se oli kaulakoru. Kaunein kaulakoru, jonka hän oli koskaan nähnyt. Sinisen nauhan varassa roikkui vihreä smaragdikivi, jota ympäröi kultainen koristekehikko.

Katseltuaan korua hetken Chall päätti kokeilla sitä ja laittoi sen varovasti kaulaansa.

Ja silloin alkoi tapahtua. Tuuli voimistui, ja lehdet alkoivat pyöriä Challin ympärillä. Tämän punaiset pitkät hiukset alkoivat hulmuta. Äänet vaimenivat nopeasti.

Chall katsoi hämmentyneenä ympäriinsä. Koru alkoi säkenöidä, ja samassa kirkas valkoinen valo häikäisi hänen silmiään.

Pian metsä oli taas rauhallinen. Linnut laulelivat jälleen, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta se jokin oli tapahtunut. Se ainoa ihminen, joka enää kävi metsässä, oli sinkoutunut toiseen maailmaan, toiseen ulottuvuuteen.

Vain hänen reppunsa oli todiste siitä, että paikalla oli ollut joku.

　

Herättyään Chall huomasi ensimmäisenä paikan harmauden.

Rakennukset olivat ankeita, hieman pelottaviakin. Oli pimeää, sumuista. Linnut eivät laulaneet missään. Puita oli vain vähän.

Chall nousi pystyyn hämmentyneenä.

Missä hän oikein oli? Miten hän oli päätynyt sinne?

Challin mieleen ei tullut yhtään kaupunkia, joka olisi näyttänyt läheskään siltä paikalta.

Challia nauratti, sillä hänen mieleensä oli tullut, että hänen punaiset hiuksensa näkyivät varmaan hyvin siinä harmaudessa.

Hymy hyytyi kuitenkin pian, sillä hän tuli ajatelleeksi, että hän oli vain yhtäkkiä ilmestynyt aivan ventovieraaseen paikkaan, ja yö lähestyi.

Oliko se ollut taikuutta?

Samassa Chall kuuli askeleiden lähestyvän. Hän piiloutui nopeasti lähimmän nurkan taakse. Askeleet kopisivat yhä lähemmäs. Sydän kiivaasti tykyttäen Chall yritti olla hiiren hiljaa nojaten talon seinään.

Hän huokaisi helpotuksesta, kun askeleet häipyivät.

Miksi hän oikeastaan oli piiloutunut. Eihän hän tiennyt, minkälaista väkeä täällä asui.

“Kumma paikka”, hän tuhahti itselleen.

Chall suoristautui ja kurkisti kulman takaa. Ei ketään. Hän pujahti pois takaisin kadulle. Oikeastaan, kaupunki oli ehkä joskus ollut kaunis. Mutta nyt se ei näyttänyt läheskään samanlaiselta. Chall jatkoi matkaa, kulki ympäri kaupunkia. Hän ei nähnyt yhtään ihmistä.

Täällähän on vähemmän väkeä kuin Gordeliassa. Aivan tyhjää ja hiljaista.

Samassa Chall oli törmätä eteensä ilmestyneeseen hahmoon. Chall kohotti katseensa ja nielaisi.

Tuo olento ei ollut ihminen. Se kyllä seisoi kahdella jalalla… Mutta sen iho oli ällöttävän vihertävää, kynnet olivat pitkät ja terävät. Se piti kädessään seivästä. Chall seisoi jähmettyneenä paikoillaan ja pidätti hengitystään.

“Hei, täällä on muukalainen” olio huudahti selvällä äänellä.

Väkeä tulvahti kuin tyhjästä lisää. Chall hämmästyi vielä enemmän, kun huomasi joukon kokoonpanon:

Lisää outoja olentoja. Joillakin oli kädessään kirves, joillakin tikarit.

Miehiä, joilla oli päällään metalliset suojat, ja kädessään miekat.

Susia. Suuri joukko harmaita petoja, jotka murisivat lähestyessään.

Chall ei pystynyt liikahtamaankaan. Hänen eteensä oli pian astahtanut mies, jolla oli tuuhea, ruskea parta. Ehkä hän oli joukon pomo. Tämän harmahtavat silmät tuijottivat suoraan Challin vaaleansinisiin silmiin. Chall yritti vastata katseeseen vahvana, räpyttelemättä silmiään.

Melkein saman tien miehen katse kiinnittyi yhä himmeästi hehkuvaan kaulakoruun.

“Mikä tämä on?” mies kysyi korun levätessä hänen kädessään.

“En tiedä”, Chall vastasi varovasti. Sehän oli melkein totta. Eihän se mikään tavallinen koru ollut.

Mies näytti tyytymään tuohon vastaukseen.

“Mistä sinä sait tämän?” hän kysyi seuraavaksi.

“Minä löysin sen…”, Chall aloitti, mutta ei päässyt yhtään pidemmälle, sillä ilman halki suhahti nuoli. Se iskeytyi suoraan miehen käsivarteen.

Mies irrotti kätensä korusta karjaisten tuskasta. Lähimmät miehet ja oliot ryntäsivät hänen avukseen. Hetken ajan Chall seisoi vain paikallaan, mutta tunsi kohta jo vetäisyn.

Hänet johdatettiin poispäin joukosta. Chall ryhtyi mielellään juoksemaan pois, kun kuuli takaansa huudon:

“Hän pakenee! Etsikää hänet!”

Chall vilkaisi vierellään juoksevaa hahmoa. Hän oli noin 15-vuotias tyttö, jolla oli lyhyet, kullanruskeat hiukset. Hänellä oli jousipyssy ja nuolikotelo selässään.

“Kuka sinä olet?” Chall kysyi juostessaan.

“Haluatko sinä tosiaan jäädä kiinni?” tyttö äyskähti.

He jatkoivat juoksuaan hiljaisuuden vallitessa.

Juuri kun Challista tuntui, että hän ei jaksaisi ottaa enää yhtään askelta, tyttö sanoi:

“Voimme pysähtyä nyt. He eivät enää löydä meitä.” He olivat pysähtyneet aution nummen laitaan.

“Kuka sinä olet?” Chall kysyi toistamiseen.

“Minäkö? Nimeni on Canberra.”

“Minä olen Chall. Mikä tämä paikka on? Mitä ne olennot olivat?”

“Etkö sinä vielä tiedä, missä olet?” Canberra ihmetteli, “Tuo kaupunki, Millon, on Dovelmian pääkaupunki. Ja ne vihreät olennot… Niitähän sinä tarkoitit?”

Chall nyökkäsi.

“Ne olivat tavallisia örkkejä”, Canberra tokaisi.

“Ovatko ne sinusta tavallisia?” Chall huudahti, “Olet noin 15-vuotias, ja sinun mielestäsi ne örkit ovat tavallisia? Niitä ei pitäisi olla edes olemassa!”

“Itse asiassa olen vasta 13. Ja kyllä, örkit ovat todellisia. Ne ovat olleet jo monta vuotta osa Dovelmiaa. Eivätkä ne ole ystävällisiä.”

Canberra laskeutui maahan makaamaan, ja tuijotti keskittyneenä taivaaseen.

“Canberra…” Chall aloitti hiljaisella äänellä.

“Kutsu minua Berryksi. Mitä?”

“Tiedätkö sinä, miten minä päädyin tänne? Olin Gordeliassa…”

“Tiedän”, Berry vastasi. Huokaisten hän nousi istumaan.

“Päädyit tänne, koska käytit ulottuvuusavainta. Gordelia sijaitsee toisessa ulottuvuudessa Dovelmian kohdalla.”

Chall laskeutui Berryn viereen.

Hän hymyili ajatukselle, että oli löytänyt toisen maailman, toisen ulottuvuuden, jossa oli taikaa. Ei hän ennen ollut uskonut taikuuteen, mutta nyt, kun hän oli tuntenut korun voiman virtaavan lävitseen, hän oli tiennyt, että se oli totta. Että hän ei vain nähnyt unta. Hänen täytyi vain hyväksyä se tosiasia, että hän oli kaukana kotoa, oikean taikuuden ympäröimänä.

“Minkä takia sinä olit kaupungissa?” Chall kysyi hetken päästä.

“Olin tiedusteluretkellä. Meidän täytyy päästä vuorille. Örkkejä ja muita pimeyden olentoja vastustavat ovat siellä piilossa.”

“Pimeyden olentoja? Mistä tässä on oikein kysymys?”

“Minä en saa kertoa sinulle enempää. Kuten sanoin, meidän täytyy päästä vuorille. Siellä saat ehkä kuulla enemmän.”

“Luuletko, että minä tulisin sinun mukaasi tietämättä mistään yhtään enempää? Mieluummin jään vaikka tänne…”

“…Yksinäsi örkkien syötäväksi. Siitä vaan”, Berry tuhahti ja kävi uudelleen makuulleen. Kääntäessään kylkeään hän lisäsi vielä:

“Minä ainakin nukun nyt, ja lähden aamulla matkaan, tulit mukaan tai et.”

Huokaisten myös Chall kävi nukkumaan.

Kumma paikka, hän ajatteli taas.

Chall näki unta.

Unessa oli yö, pimeää. Täysikuu loisti taivaalla. Hiljaista.

Chall käveli autiolla nummella. Edessä ei näkynyt mitään muuta kuin soraa ja sammalta. Ei yhtään puuta.

Chall piti puista, mutta nummella niitä ei ollut.

Chall käveli yhä eteenpäin. Hän ei pystynyt tietämään, milloin maisemat vihdoin vaihtuisivat.

Hän hätkähti kuullessaan hiljaisuudessa äänen.

Ulvontaa.

Hän kääntyi katsomaan taakseen, ja näki ne.

Hän näki joukon susia, jotka ulvoivat täysikuussa. Hädissään Chall kääntyi ja lähti juoksemaan.

Sudet huomasivat hänet ja lähtivät perään.

Chall jatkoi juoksemista. Sudet lähestyivät. Ne olivat aivan hänen kintereillään.

Chall heräsi hätkähtäen. Hiki valui hänen otsallaan.

Oli vielä selvästi yö. Tähdet koristivat tummaa taivasta. Kuunsirppi loisti pohjoisella taivaalla.

Hän vilkaisi Berryä. Tämä nukkui sikeästi Challin vierellä.

Hetkinen, Chall ajatteli. Berryssä oli jotain erilaista, kuin aikaisemmin. Aluksi Chall ei meinannut huomata syytä, mutta hetken päästä hän jo keksi:

Hänen hiuksensa… Ne olivat mustat! Eivätkö ne aikaisemmin olleet vielä ruskeat? Kyllä, ne olivat olleet eriväriset. Miksi, ja miten ne olivat vaihtaneet väriä?

Chall päätti kysyä asiasta myöhemmin aamulla. Hän nukahti ajatellen leikillään, että ehkä aamulla hän heräisi taas omasta sängystään.

　

Kun aurinko kiipesi horisontin yläpuolelle, Berry herätti Challin ravistelemalla tätä kovakouraisesti.¨

Chall pomppasi melkein heti istualleen.

“Mitä nyt?” hän kysyi täysin hereillä, “Ovatko he päässeet jäljillemme?”

“Eivät tietenkään. On aamu, ja aamiaisen aika”, Berry vastasi päätään pudistellen, ja osoittaen kädellään juuri valmistamaansa nuotiota.

Kun tytöt olivat syöneet, he poistivat huolellisesti jäljet maasta.

“Vain pieni varotoimi”, Berry oli kertonut.

Kun he olivat kävelleet hieman eteenpäin nummea pitkin, Chall kertoi Berrylle näkemästään.

“Niin, ne vaihtavat väriä mielialan mukaan. Kun olin pieni, kylävelhomme loitsu osui vahingossa minuun. Loitsua ei saanut enää purettua, mutta ei hiuksistani oikeastaan mitään haittaa ole.”

Koko aamupäivän he kävelivät hiljaisuuden vallitessa nummella. Keskipäivällä he pysähtyivät taas syömään. Berry kaivoi pienestä repustaan leipää, ja käski Challin rakentaa nuotiota, kun hän itse lähti jousipyssynsä kanssa metsästämään jotain syötävää.

Kun Berry noin tunnin kuluttua palasi takaisin, hänellä oli kädessään kuollut jänis.

Nuotio paloi kirkkaana ja värikkäänä.

“Kuinka pitkä matka sinne vuorille vielä on?” Chall kysyi kun he olivat syöneet.

“Ei enää kovin pitkä. Tulemme perille joko illalla tai huomenaamuna.”

Jälleen kerran kävellessään eteenpäin Chall muisti smaragdisen kaulakorun, joka yhä roikkui hänen kaulassaan.

“Miksei tämä toimit nyt? Miksen minä päädy toiseen ulottuvuuteen kuten viimeksi, vaikka se on vielä kaulassani?”

“Berry vilkaisi korua ja vastasi:

“En tiedä. Minä en ole kertaakaan käyttänyt ulottuvuusavainta. Ehkä sen täytyy latautua…”

Chall sulki suunsa, ettei olisi kysynyt vielä seuraavaa kysymystä. Hänen päänsä oli täynnä uutta tietoa, uudesta maailmasta.

Auringon laskiessa vähitellen horisontin taakse, Chall oli vähällä törmätä Berryyn tämän pysähtyessä.

“Mitä nyt?” Chall kysyi ennen kuin ehti estää itseään. Berry hymyili.

“Me olemme perillä. Tervetuloa vuorten valtakuntaan!”

Heidän edessään oli suuri ja korkea vuoristo. Aivan vuorenhuippujen laella oli lunta. Yhden vuoren takana oli toinen vuori, jonka takana oli kolmas.

“Mistä meidän pitäisi mennä?” Chall ihmetteli.

“Kolmannen ja neljännen vuoren välistä lähtee polku, joka vie suoraan perille. Matka ei ole niin pitkä kuin miltä näyttää.”

Matka tosiaan näytti pitkältä. Polku kiemurteli erilaisten kukkuloiden ympärillä, mutta viimein, juuri ennen kuin aurinko oli kokonaan poissa, he pysähtyivät kivisen oven eteen.

Määrätietoisesti Berry lähestyi oven oikeaa reunaa, ja painoi erästä kiveä.

Ovi liikahti, ja avautui hitaasti. He kävelivät valppaina sisään kohti sisällä loistavaa kirkasta valoa.